Luinpa tässä Wikipediasta Volter Kilvestä ja varmaankin hänen tunnetuimmasta teoksestaan Alastalon salissa. Wikipedia tietää kertoa siitä seuraavaa: "Teossarjaa on verrattu James Joycen Odysseuksen ja Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan kaltaisiin eurooppalaisen modernismin klassikoihin, ja kirjallisuudentutkijat sekä kriitikot ovat usein pitäneet Alastalon salissa -teosta parhaana suomalaisena romaanina. Samasta syystä Kilpi ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, sillä hänen teoksensa ovat melko vaikealukuisia."

Tämä toi mieleeni tapauksen vuosien takaa Helsingin yliopistosta. Minulle ranskalaista kirjallisuutta opettanut professori puhui meille Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjasta. Siinä, kuten myös Volter Kilven Alastalon salissa -romaanissa on todella pitkiä, melkein sivun mittaisia virkkeitä. Professori varoitti meitä, että vaikka Marcel Proustilla tyyli toimii, me emme saa tehdä samoin, sillä emme ole mitään Prousteja.

Muistellaanpa vielä tähän tuttuja kirjoitusoppaiden ja -ohjaajien neuvoja. Yleisimmin toistettuja ohjeita on:" Älä kirjoita liian pitkiä lauseita" ja "muista pitää lukijaystävällisyys mielessäsi, sillä kirjaa, jota juuri kukaan ei jaksa lukea, ei edes julkaista".

Ironistako? Vai onko vain kyse siitä, että kokemattomia kirjoittajia varotetaan aloittamasta vaikeimmasta päästä? Entäpä sitten lukija ystävällisyys? Onko meillä kahden luokan kirjoja: suurenyleisön massateoksia ja eliitin "hienompia" kirjoja? Näin ollen se, ketä pitää miellyttää valikoituisi kylmästi sen mukaan kumpaan ryhmään tähdätään. Eliitille kirjoittavan ei tarvitsisi miellyttää massoja ja toisin päin.

Pohtikaa itse ja kertokaa mietteistänne tännekin, jos sopii. =)