The Seven Basic Plots: Why We Tell Stories on Christopher Bookerin vuonna 2004 ilmestynyt kirja, jossa hän analysoi tarinoita ja niiden psykologista merkitystä. Tähän hän oli saanut vaikutteita Jungilta.

Perusjuonia ovat seuraavat:

Hirviön voittaminen

Päähenkilö yrittää voittaa häntä tai hänen kotimaataan uhkaavan voiman. Esimerkiksi: Beowulf, Dracula ja Maailmojen sota.

Ryysyistä rikkauksiin

Köyhä päähenkilö saavuttaa valtaa, vaurautta ja puolison. Sitten hän menettää sen ja voittaa lopulta taas takaisin. Tämän tuloksena päähenkilö kasvaa ihmisenä. Esimerkiksi: Alladdin, Kotiopettajattaren romaani ja Suuria odotuksia.

Tehtävä

Päähenkilö lähtee muutaman kumppanin kanssa hankkimaan tärkeää asiaa tai matkustaa tiettyyn paikkaan. Matkalla he kohtaavat monia esteitä ja kiusauksia. Esimerkiksi: Illias ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset

Matka ja paluu

Päähenkilö matkustaa outoon maahan, josta hän palaa vain kokemusta rikkaampana. Matkalla hän kohtaa monia uhkia, joista hän selviää voittajana. Esimerkiksi: Odysseija ja Aikakone.

Komedia

Teos, jossa teemana on jonkin vastoinkäymisen voittaminen. Teos päättyy menestykseen tai onnelliseen loppuun. Toinen merkitys tälle on kevyt ja humoristinen hahmo, jolla on onnellinen tai hilpeä loppu tarinassa. Esimerkiksi: Kesäyön unelma ja Bridget Jonesin päiväkirja.

Tragedia

Päähenkilönä on paha henkilö, jolle käy huonosti. Hänen kuolemansa on onnellinen loppu. Esimerkiksi. Macbeth ja Rouva Bovary.

Jälleensyntymä

Esimerkiksi: Sammakkoprinssi, Kaunotar ja hirviö, Lumikuningatar ja Saiturin jouluyö

Jokainen näistä perusjuonista noudattaa viittä vaihetta. Ensimmäinen vaihe on ennakointi vaihe. Siinä sankari/päähenkilö saa tiedon tulevasta seikkailusta. Sitä seuraa uni vaihe, jossa seikkailu alkaa. Sankarilla menestyy jokseenkin ja vaikuttaa voittamattomalta. Seuraavana on turhautumisvaihe, jossa sankari kohtaa ensimmäisen kerran vihollisen. Silloin voittamattomuuden illuusio katoaa. Tämä kärjistyy painajaisvaiheessa, jossa kaikki toivo vaikuttaa menetetyltä. Se on juonen kliimaksi vaihe. Sitä seuraa viimeinen vaihe, ratkaisu, jossa sankari voittaa vastuksensa, vaikka tappio näyttää todennäköisemmältä.

Tätä teoriaa on sekä arvosteltu, että kiitelty. Arvostelijoiden mielestä teoria pakottaa kirjallisuuden tietynlaiseen muottiin ja sulkee pois osan todella arvostetuista teoksista, kuten James Joycen Odysseuksen. Kiittelijöiden mielestä taas tiivistää todella hyvin tarinankerronnan ja mullistaa kirjallisuuden kirjoittamisen.

Itse kallistun arvostelijoiden puoleen. Tuntuu melko selvältä, että nämä juonityypit sopivat parhaiten satujen ja seikkailutarinoiden tulkintaan. Ylipäänsä tarinoihin, joissa on selvä kaari ja hyvän ja pahan vastakkain asettelu sekä selkeä lineaarinen juonirakenne.

Mielestäni tämän teorian tuntemisesta on kuitenkin muutakin hyötyä kuin yleissivistyksen kasvaminen. Ensinnäkin ne antavat yhden mahdollisen tavan rakentaa juonta ja kiinnittävät huomion juonen rakenteeseen. Kirjoittajina emme kuitenkaan ole teorian vankeja, vaan voimme tarkoituksella rikkoa sitä tai yhdistellä eri perusjuonia keskenään. Lisää kierrettä tulee, jos vielä yhdistämme tähän kerronnan troopit, joista oli puhetta aiemmassa postauksessa.

Ja eikun  taas kokeilemaan! Hyviä kirjoitushetkiä.  =)